Eräs läheisistäni on sairaanhoitaja. Ollut jo kaksikymmentä vuotta hoitoalalla. Hän opiskeli ensin perushoitajaksi ja jonkinaikaa työskenneltyään opiskeli vielä sairaanhoitajaksi. Hän on hyvä työssään. Työajat ovat surkeat, kolmivuorotyötä, kuudenviikon välein on viikonloppu vapaata. Muutoin vapaapäivät ovat viikolla.
Itse toimistotyöläisenä en edes luultavasti pystyisi moiseen suoritukseen.
Mitä iloa on olla vapaalla jos läheiset ihmiset ovat töissä tai koulussa?
Palkka on mitä on. Pieni suhteessa tällaisen toimistotyöläisen palkkaan.
Jotain kieroutunutta itsetuntoa hivelevää iloa saa siitä että neuvoo lääkäreitä työssään.
Puistelen täällä päätäni itsekseni turhautuneena.
Hän hoitaa vastasyntyneitä. Sellaisia, joilla on alku vähän hankalampaa.
Tässä mietiskelimme miten tuon osastohoidon saisi kaikille osapuolille paremmaksi. Nyt siis äidit ja isät joutuvat jättämään lapsensa hoitoon ympärivuorokautisesti. Tuollainen vastasyntyneenhoito ja sen myötä yöllinen heräily on äideille ja isille luonnollista, siis jonkin aikaa.
Jatkuvana se ei ole luonnollista, ja tähän luonnottomuuteen joutuvat nyt hoitajat.
Ihmisen kuuluu levätä öisin.
Parasta hoitoa yleensä voi antaa äiti jonka rauhoittavia ja tuttuja sydämenlyöntejä on ihana kuunnella jos on pieni.
Olettehan kuulleet tarinan tehohoidosta eräässä lastensairaalassa joskus ennen.
Jos ei mikään enää auttanut vastasyntynyttä, lääkäri määräsi lapsen erään osastolla työskentelevän mummon syliin keinutuoliin. Vauvat selviytyivät.
Rakkauden voima on ihmeellinen.
Ideaali olisi kaiketi kodinomainen sairaala/sairaalamainen koti, johon voisi koko perhe muuttaa siksi aikaa kun perheessä tarvitaan tehokkaampaa tarkkailua. Tuettaisiin perhettä hoidossa. Ei niin että perhe tukee sairaalaa hoidossa.
Nythän siis kotiin siirryttäessä tapahtuu suuri hyppäys vastuissa.
En tiedä miten tämä toimisi.
Ajatus kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti