Olemme kovin erilaisia me ihmiset, sama lapsissa.
Ihminen kasvaa ympäristössä joka muokkaa ihmisen ympäristössään selviytyväksi. On helppo kasvaa suoraksi ihmistaimeksi kun ympärillä on muita suoria runkoja suojana ja tuuli ei tuiverra ja lumikuormat paina liiaksi. Maaperässä on tarpeeksi ravinnetta ja vettä.
Tässä ympäristössä ei tarvita erikseen kasvatusta, on luonnollista kasvaa suoraksi.
Olin viimeviikon Kreikassa, Rodoksella, ja siellä puut olivat lähes kaikki sellaisia kippuroita, joista ei suoraa lautaa saisi. Ympäristö on niin karu. Suoria olivat siellä kaktusten kukinnot, jotka lähinnä muistutivat hirmuliskokauden puita.
Ei kuitenkaan ole parempi (kuin ehkä lautapuun hankkijan mielestä) olla suora tai ihan kippura. Kaikki ovat täydellisiä sellaisena kuin ovat. Taideteoksia.
Oikean ja väärän tietämyksen sisäinen tunteminen on ainakin itselläni jo pienestä ollut todella vahva, samoin on tyttärelläni, äitini sanoi isälleni ollessani pieni ettei minua voi kasvattaa kuin kahta muuta sisarustani.
Olen pienestä saakka tiennyt oikean ja väärän ja pienikin moittiva katse, sana, ele on käynnistänyt sisäisen tuomion pienessä lapsessa.
Tästä (ja monesta muusta tässä nyt mainitsemattomasta) syystä olen miettinyt 'sisäistä jumaluutta', itsensä tuomitsemista, vailla ulkoista rankaisevaa tahoa. Sanonnasta 'joka vitsaa säästää se lastaan vihaa' ollakin jotain perää? Tavallaan pakottaa kohtaamaan oman mahdollisesti tuomitsevan jumalansa versus ulkoisen äiti/isä jumalan.
Kiitollisena vanhemmilleni 'kasvatuksestani', (pikemminkin voisi sanoa parhaasta mahdollisesta kasvuympäristöstä), olen löytänyt sisäisen rakastavan jumaluuden. Sen ilon haluaisin suoda kaikille. Voisiko jo olla aika sanoa: "Joka vitsaa säästää se lastaan rakastaa"?
Antaa puun kasvaa sellaiseksi kuin se parhaan kykynsä mukaan voi. Jos jotain haluaa parantaa, aina voi vaikuttaa ympäristöön. Ehkä lautapuuta välttämättä kannata kasvattaa Rodoksen karulla saarella.
